Muistathan että olet lapseton -viikonloppu!

Ensin lapsettomien lauantai ja sitten äitienpäivä. Tänä vuonna viikonloppu vihloo hiukan enemmän kuin aikaisempina tai sitten sitä vaan unohtaa vuosien takaisen kivun voimakkuuden.
Eilen silmiini osui hyvä blogikirjoitus lapsettoman surun kohtaamisesta (lue artikkeli). Olisin halunnut jakaa kirjoituksen Facebookissa ja tukea näin kaikkia lapsettomuudesta kärsiviä, mutta joku minussa esti. En ole valmis vielä tulemaan "kaapista ulos" ja kertomaan julkisesti omalla nimellä lapsettomuuden haavasta. Tuntuu surulliselta. Tuntuu kuin sille ei olisi tilaa tässä yhteiskunnassa.
Voi tietysti olla vain ihan omaa rajoittuneisuuttani.

Tänään käynti Facebookissa opasti minua tulevia vuosia varten toimimaan näin. "Älä mene Faceen äitienpäivä viikonloppuna ja varuiksi sitä seuraavina arkipäivinäkään". Yksinkertaisesti peru koko äitienpäivä. Asetu kuplaan jossa äitienpäivää ei ole ja nauti.
Omalta osaltani voisi näin toimia kun oma äiti mummoineen on poissa ja pakollisesti muistettavia lähisukulaisia ei ole.

Kuullostanko katkeralta, taidan ollakin. Voimat ovat lopussa ja positiivisuus on vain hullulta kuullostava vitsi muiden huulilla.

Olen edelleen sairaslomalla. Neljäs viikko alkaa. Tämä voimattomuuden maailma on minulle jotain uutta. Yhdessä hetkessä aika normaali jaksavainen olo, 15min päästä puolikuollut. Omaa oloaan ei osaa ennustaa, romahtamista, ahdistuskohtausta ja arjesta selviämistä saa pelätä.
Olen miettynyt mikä minut toi tähän kuntoon?

Yksi syy on varmasti ollut hedelmöityshoidot ja niiden ikävät lopputulokset. Toinen merkittävä syy on ollut varmasti oma suorittajaluonteeni, joka menee eteenpäin vaikka mikä olisi. Asioiden yli pystyy ikäänkuin "kävelemään", jos ei pysähdy liikaa tuntemaan ja kuullostelemaan itseään. Ja todella olen myös tehnyt arjessani aivan liikaa pitäen itseni kiireisenä.

Nyt minulla ei ole vaihtoehtoa, huvittavaa kuinka viisas keho todella on. Jaksan tehdä muutamia asioita ja sen jälkeen keräilen taas voimia. En tunne tälläistä puolta itsestäni. Pienikin epämiellyttävä velvollisuuden teko minkä ennen pystyi tekemään noin vain, on nyt mahdoton toteuttaa. Oireet puskevat päälle ja pakottavat minut pysähtymään.

Kun luen ahdistuneisuushäiriöstä tai ihmisten loppuunpalamisesta, tunnistan itseni lähes joka lauseesta. Tässäkö nyt olen? Tähänkö minä lopun, onko tässä todella rajani?
En pysty enää joustamaan, mikä on minulle to-del-la pelottavaa.
Epätoivo, epäonnistuminen ja "huono ihminen" -tunne on on ollut vieraileva tähtenä nyt joka päiväisessä saippuaoopperassa. Tunteiden vuoristorataa, toisteisia kohtauksia, isoja elämän kysymyksiä identiteetti kriiseineen ja vaihtelevine pelkotiloineen.
Yhtäkkiä yllättäen maailmani on toisenlainen, enkä saa vanhaa takaisin vaikka yrittäisinkin. "Kauanko tässä vielä menee" on joka päiväinen kysymykseni.

Lohtuakin on. Ihana mieheni ja ystäväni jotka ovat tukeneet ihan mahdottomasti. On ainutlaatuista kun joku vierellä uskoo tilanteen hyvään ja parantavaan puoleen, silloin kun itsellä on pahimmat kauhuskenaariot siitä, kuinka tämä on vasta alkua.

Luonto on aivan loputtoman syliinsä sulkeva ja kaiken hyväksyvä. Kun luonnon moninaisuus ympäröi... sen tuoksut, värit, äänet ja tunnelmat, tulee useimmiten pieni helpottava rauhan tunne.

Kissaterapiaa ei voi liikaa mainostaa. Onneksi on useampi oma kissa talossa ja mukana matkalla, monien päivien pelastaja, Facebookin Eläinvideokerho, paikassa kuin paikassa.




2 kommenttia:

  1. <3 Voimia sinne sinulle! Minulla oli aiemmin jatkuvampana alakuloinen/toivoton olo lapsettomuuden suhteen, mutta nykyään siitä on tullut enemmän kohtauksellista. Ehkä olen ajautunut siihen vaiheeseen, ettei pää enää kestäisi ja itseä suojellakseen on alkanut kehittyä oma identiteetti lapsettomana.

    En tiedä voiko se todellisuudessa suojata, mutta nyt on ainakin ollut helpompaa kun on alkanut hiljalleen hyväksyä sitä ajatusta, että mahdollisesti minä tulen olemaan lapseton koko loppuelämän. Ei se ole poistanut sitä, että ajoittain tulee edelleen totaaliromahduksia ja toivoisin kaiken olevan poissa.

    Silloin haluaisin ennenkaikkea sitä, että se valtaisa kaipuu omaan pieneen lapseen repäistäisiin minusta pois. En halua elää sen kanssa. Mutta kuitenkin tiedän, että minä kaipaan aina niitä pieniä enkelivauvoja, joita en koskaan ole saanut. Koskaan niitä ei ole ollut edes kahtena viivana, mutta mielessäni olen ollut niin kovin kiintynyt heihin. Mielessäni olen myös hyvästellyt nämä pienet toivevauvat ja olen myös kirjoittanut heille ja kertonut kaipaavani heitä ikuisesti.

    On vaikea surra sellaista mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Mutta itse olen ajatellut, että ei aivot sitä erottele onko kiintynyt johonkin todelliseen vauvaan vai siihen valtaisaan toiveeseen saada oma pieni vauva. Siksi sureminen on hyvä tehdä aivoille sopivaan muotoon ja surra niitä omia "vauvoja"(vauvat, joita on mielessään toivonut) kuin oikeata menetettyä vauvaa.

    Anteeksi pitkä pohdiskelu, mutta toivon että tästä voisi edes pieni rippunen olla tukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kirjoituksestasi, se kosketti minua. Ihanaa ja kiitos että kirjoitit pitkästi. Tosin nyt heräsi suuri uteliaisuus sinun tiestäsi lapsettomuuden suhteen. =)
      Olen miettinyt aivan samaa minkä kiteytit hienosti, "aivot ei välttämättä erottele todellista vauvaa, tai valtavaa toivetta saada vauvaa". Sitä varmaan ihan viimeiseen asti haluaa kantaa toivettaan, pelastaa sen vaikka millä keinoin, kunhan se vaan voisi tulla vielä jonain päivänä näkyväksi. Kruunata kaiken sen uskon ja toivon minkä pienokainen on toiveissa saanut.
      Meidän kohdalla tie on ollut pitkä, vuodet tuntuvat ikuisuudelta, lähes koko eletyn elämän mittaiselta. Ei edes muista miltä tuntuu elämä ilman toivetta jälkeläisestä. Luultavasti aivot ovat väkisinkin kiintyneet "pikkuisen toiveeseen", joka on saanut vuosien varrella valtavasti huomiota ja ohjannut omalta osaltaan monien tapahtumien kulkua.
      Miten siitä voisi edes ilman surutyötä luopua...

      Se prosessi mitä nyt käyn läpi, menee kuin juna omalla painollaan, jättämättä mitään mahdollisuutta vaikuttaa suuntaan. Jokin selvästi muuttuu minussa, ja pikku hiljaa syntynyt hienoinen luottamus siihen, että asiat menee kuitenkin oikeaan suuntaan. Luultavasti elämän kriisikohdissa, niiden ajoittaminen ja voimakkuuden säätely on käsittääkseni aika minimaalliista. Nyt kuitenkin pahin vastustus on takana ja mukana onneksi heräävä uteliaisuus minne vuoristorata oikein vie.

      Poista

Jään Lapsi

Ristiriitaisuuksia lääkärikäynneillä? Ketä lopulta uskoa?

Taas mennään tunteiden vuoristoradassa, niin että hurlumhei! Eilen oli loppukeskustelu julkisenpuolen lapsettomuusklinikalla, sekä ensikäy...