Onko lapsettomuus Tabu?

Onko tahaton lapsettomuus tabu, on kysymys joka on kummitellut mielessäni lähiviikkoina. Missä määrin siitä on hyvä kertoa ystäville, työkavereille, tuttaville? Puhutaanko muista elämään vaikuttavista"painavista" asioista ihan yhtä vähän?

Olen kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, yli 10 vuotta. Matkan varrelle mahtuu paljon erilaisia kokemuksia yrityksestä jakaa lapsettomuuden taakkaa eri yhteyksistä olevien ihmisten kanssa. Hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Jos pitäisi arvella kumpia on enemmän vastaisin jälkimmäisen.
En halua ryhtyä osoittelemaan ketään ja on todella ymmärrettävää kuinka monet vain "yrittävät auttaa", vaikka usein sitten tietämättään lopulta loukkaa. Luultavasti suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kokemusta siitä, kuinka olla tukena lapsettomuudesta kärsivän kanssa. Jos he sen tietäisivät, en epäile, että monet varmasti haluaisivat olla todella apuna ja tukena.

Monille lapsettomille, seuraavat lauseet ovat varmasti tuttuja:

"Hankkikaa koira", "Nyt vaan teette siellä makuuhuoneessa niin ja näin", "Luottaisitte, kaikella on oma oikea ajankohtansa", "Kyllä se ihan varmasti kohta tulee, nyt vaan oot stressaamatta", "Meidän tutun tutullekkin kävi niin ja näin kun he ensin sitä ja tätä, ja sitten kun olivat lopettaneet toivomasta omaa vauvaa, niin sitten nainen tuli yllättäen raskaaksi", "Miks te ette adoptoi"... listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Ei ole niinkään tärkeää, mikä se sanamuoto on, vaan se tosiasia, ettei surua ja hätää oteta tosissaan ja ryhdytään ratkaisukeskeiseksi ongelman suhteen. Ongelman alaspainaminen katteettomilla lupauksilla ja yltiöpäisellä toivon buustaamisella on myös yleistä.

Näissä jakamisen hetkissä, itse ainakin, lähtee helposti kantamaan sitä toista. Yrittää auttaa kuuntelijaa ymmärtämään, yrittää selventää asioita hänelle, yrittää selittää samoja asioita itselle ja lopulta yrittää huutaa sisäisesti että kuinka typerää oli ottaa koko aihe esille.
Jäljelle jää ilmaisematon ydintunne, suru, epätoivo, viha, katkeruus ja tilalle tulee mieletön tsemppi ja tunteiden alaspainaminen.

Koen että ilmiö on osin itseään toteuttava oravanpyörä. Lapsettomuudesta kärsivä haluaisi jakaa painolastiaan ja sitä kautta itsekkin olla tunteillensa läsnä, mutta kynnys siihen on suuri, koska ei jaksa kantaa kuuntelijan ymmärtämättömyyttä. Moni vetäytyy ja on lopulta puhumatta, mutta siitä seuraa taas sitä, ettei asiaan opita suhtautumaan ympärillä ja loukkaavat kommentit jatkavat eloaan seuraaville ja seuraaville.

Itse olen vasta kuluneen vuoden sisällä oppinut kohtaamaan omia tunteita lapsettomuuden suhteen. Olen pystynyt olla raivoissani, pystynyt olla surullinen, ja antanut itselleni tilaa tuntea kuinka suuresta asiasta on lopulta kyse. Olen menneisyydessä aivan liikaa peilannut asiaa muiden reaktioihin ja se on saanut minutkin vähättelemään koko lapsettomuuden tuomaa painolastia.

Jos jotain haluaisin muuttaa omassa historiassani lapsettomuuden suhteen, niin se olisi ollut oman tarpeen ilmaiseminen. "Hei, tarvitsen tukea, voitko vain olla siinä ja kuunnella, itkeä, surra kanssani". Moni olisi tehnyt sen tosi mielellään, ja jotkut sen tekikin pyytämättä. Nyt aion sen tehdä itselleni.

Toivoisin ettei lapsettomuutta tarvitsisi salailla, eikä kipua tarvitsisi kantaa yksin. Tai paremmin, että kivun saisi jaettua toisen ihmisen kanssa. Lapsettomuutta ei tarvitse hävetä, eikä lapsettomuus ole yksilön itse aiheuttama, vaan hallitsematon fyysinen este, jota voi verrata fyysiseen sairauteen.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jään Lapsi

Ristiriitaisuuksia lääkärikäynneillä? Ketä lopulta uskoa?

Taas mennään tunteiden vuoristoradassa, niin että hurlumhei! Eilen oli loppukeskustelu julkisenpuolen lapsettomuusklinikalla, sekä ensikäy...