Kaikki asiat hakee nyt jälleen suhteellisuutta ja omaa järjestystään. Tämäkin on tuttua. Vertaa omia tuntemuksiaan ulkomaailmaan, ja kokee lapsettomuutta pienenä, suurena, kapeana, jumisena, pahimpana kipuna, varmana matkakumppanina, ikuisena haavana, väliaikaisena tilana, naurettavana oikkuna, luopumisen kannustajana.... kuin en tuntisi lapsettomuutta matkakumppania.
Joskus olen miettinyt, onko lapsesta unelmoiminen kasvanut niin osaksi identiteettiäni, ettei edes pysty kuvittelemaan mitä elämä olisi jos toivoa ei olisi. Mitä jos pystyisi puhaltamaan toiveet lapsesta tuuleen, sanomaan hyvästi kauniille toteutumattomalle tulevaisuudelle ja jatkamaan eteenpäin.
Ajatus pelottaa ja pelko toiveen menettämisestä on suuri.
Ensimmäistä kertaa koko helkutin pitkän matkan aikana koen, että edessä on kenties ylittämätön fyysinen este. Kehoni ei ehkä enää luo munasoluja, vaikka mitä tekisi. Hallitsematon voi asettaa rajat ja ehkä on pakko hyväksyä tilanne ja surra toteutumattomat haaveet kadoksiin.
En tiedä mitä elämä olisi?
Niin pitkään olen kantanut toivetta, uskoa siitä että tämä pitkä matka kruunataan täyttymyksellä. Niin pitkään odottanut sitä täydellistä ajoitusta.
Osaanko edes puhaltaa tuleen? Pystynkö luopumaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti