Töiden äärellä mieli kaukana

Arki jatkuu ja työt valtaavat jälleen enemmän elämänalasta. Saa tehdä jälleen paljon voimankeräys -hengityksiä että pystyisi olemaan edes vähän paikalla ja läsnä. Tuntuu että kaikki on vaan yhtä suurta näytelmää ja arkitodellisuuden rinnalla on jokin toinen todellisuus. Muistikuvat ja tunteet lipuvat siellä vailla säännönmukaisuuksia. Pienikin asia tässä reaalitodellisuudessa saattaa herättää valtavan määrän epämääräisiä muistoja ja tunnelmia, jotka lipuvat vedessä minun kävellessä kuivalla asfaltilla.

Lapsettomuuden tarina tuntuu tulevan kohti päätöstä. Kaikki muistikuvat kertautuvat minussa ja tunnen olevani isossa luopumisprosessissa. Järkeni sanoo, että onhan vielä yksityisklinikat ja se ja tää ja tuo katsomatta, mutta suru vaan voimistuu.

Tänään minulla oli häivähdyksenomainen kaipuu oman, jo edesmenneen, äitini yhteyteen. Hänen eläessään välimme olivat kylmät ja etäiset. En yleensä osaa kaivata häntä ja lämpimät tunteet äitiä kohtaan tuntuvat aina yllättäviltä.
Jotain paradoksaalista silti siinä on. Oma äiti ja oma äitiys.
Muistan kun äitini yllättäen kuoli, ja tulokset lapsettomuutemme syistä oli klinikalta juuri saatu. Tunsin jotain sanoinkuvaamatonta napanuoraan kietoutumisen tuskaa äitini ja äitiyteni kadotessa samaan aikaan.
Tätäkin kirjoittaessa huomaan katoavani pitkäksi toviksi ikkunasta ulos tuulen keinutukseen, sinne missä sanat loppuvat.

Huomaan että surun keskeltä herää jälleen toive...hiljainen kaunis toive.

Takaisin töiden pariin, taas hurahti aika jossain ihan muualla. Mietin miten muut ihmiset lapsettomuushoitojen ja lapsettomuuden kivun äärellä pystyy normi "arkielämään"? Kauanko teillä menee viikoissa hoidoista selviytymiseen?