Ristiriitaisuuksia lääkärikäynneillä? Ketä lopulta uskoa?

Taas mennään tunteiden vuoristoradassa, niin että hurlumhei!
Eilen oli loppukeskustelu julkisenpuolen lapsettomuusklinikalla, sekä ensikäynti yksityisellä. Ihan muuten ”loistava” idea sumputtaa ne samalle päivälle.
Julkisen puolen lääkäri oli ehdottomasti sitä mieltä, että hoitoja ei tule enää jatkaa, ”ei missään nimessä, ja älkää menkö yksityiselle klinikalle jatkamaan”, hän sanoi. Perusteluna olivat matalat AMH arvot (0,44) ja viimeisimmän hoidon tulokset (täysillä hormonistimulanteilla vain kolme epäkypsää munasolua).
Lääkäri ehdotti meitä miettimään lahjasoluhoitoa ja kannusti tukeutumaan toisiimme. Puhukaa, miettikää elämäänne ja muita vaihtoehtoja. Lääkäri oli vakuuttava, katsoi silmiin ja liikutuin vähän väliä itkemään.

Käynnin jälkeen tuli ihan uudenlainen romahduksen tunne. Tuntui että olisi voinut tehdä mitä vain saadakseen tilanteen muutettua toiseksi. Haluan oman lapsen… ja tuntui etten pystyisi edes olemaan olemassa ilman tätä vaihtoehtoa. Mietin voisiko tästä ikinä päästä yli, päästää irti… miten se tehdään.
Päässäni vilisi ajatukset lahjasoluhoidoista, adoptiosta, siitä pienestä mahdollisuudesta jos siskoni voisi olla lahjoittaja.

Iltapäivällä oli meillä aika yksityiselle klinikalle. Siellä lääkäri hyvin rennosti ja huumorimielisesti otti meidät vastaan. Välillä huumori nauratti, välillä se kirpaisi syvältä. Haavat olivat tosi pinnassa.
Lopputulemaksi lääkäri, ilman katsomatta meitä edes silmiin, suunnitteli seuraavan hoitokerran meille kesän jälkeen, sekä laittoi meidät lahjasolujonoon.
Olo oli varsin hämmentynyt ja hyvin epätodellinen. Emme kokeneet että lääkäri olisi ollenkaan kohdannut meitä. Siinä me lopulta istuttiin hoitajan vastaanotolla uusien lääkkeiden pistosneuvonnassa. Katsoin pehmokuutioon uppoavia neuloja kuulematta hoitajan puheita koko asiasta.
Lopulta vielä täytimme jotain papereita tulevasta hoidosta, mikä tuntui ihan absurdilta ajanhukalta. Emmehän olleet edes sanoneet lähtevämme koko hoitoon.


Mieli on ihan myllerryksestä sekaisin.


Ketä lääkäriä tulisi uskoa? Onko meillä mahdollisuuksia vai ei? Onko yksityisen lääkärille tyypillistä kannustaa hoitoihin rahan takia? Miten lääkärit ylipäänsä voi sanoa mitään, tehkää näin tai näin?

Valtava määrä vanhaa vuosien takaista vihaa tulvahti kehiin.
Vuonna 2007 olimme ensimmäisen kerran lähdössä hedelmöityshoitoihin, jotka laitettiinkin peustutkimuksien kautta alulle. Siihen aikaan maailmankatsomuksessamme ideaalit olivat vahvat ja henkisyys arjessa mukana.
Kuulin ympäriltäni useimpia kehoituksia olla lähtemättä hedelmöityshoitoihin mukaan.
Lopulta eräs, vieläkin toimessa oleva erään yksityislääkäriaseman vähän ”henkisempi gynekologi” selitti meille pitkät pätkät siitä, kuinka luonnottomia hoidot oli, ja että kuinka oli tehty tutkimus siitä että nämä lapset voivat selkeästi huonommin, koska hedelmöityshoitojen kautta syntyneet lapset syntyvät karmallisesti ”vääriin” perheisiin. Lääkäri kannusti vain luottamaan, että kyllä niitä ihmeitä edelleen tapahtuu.
Minussa oli liian paljon epävarmaa maaperää mihin tämä paska silloin upposi. Kaduttaa ja paljon.


Nyt varmaan on aika antaa taas pölyn laskeutua.
Rutiinitoimenpide ja aina vaan yhtä vaikeaa.


Ehkä sitä lopulta tietää että mitä seuraavaksi…

Onko lapsettomuus Tabu?

Onko tahaton lapsettomuus tabu, on kysymys joka on kummitellut mielessäni lähiviikkoina. Missä määrin siitä on hyvä kertoa ystäville, työkavereille, tuttaville? Puhutaanko muista elämään vaikuttavista"painavista" asioista ihan yhtä vähän?

Olen kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, yli 10 vuotta. Matkan varrelle mahtuu paljon erilaisia kokemuksia yrityksestä jakaa lapsettomuuden taakkaa eri yhteyksistä olevien ihmisten kanssa. Hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Jos pitäisi arvella kumpia on enemmän vastaisin jälkimmäisen.
En halua ryhtyä osoittelemaan ketään ja on todella ymmärrettävää kuinka monet vain "yrittävät auttaa", vaikka usein sitten tietämättään lopulta loukkaa. Luultavasti suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kokemusta siitä, kuinka olla tukena lapsettomuudesta kärsivän kanssa. Jos he sen tietäisivät, en epäile, että monet varmasti haluaisivat olla todella apuna ja tukena.

Monille lapsettomille, seuraavat lauseet ovat varmasti tuttuja:

"Hankkikaa koira", "Nyt vaan teette siellä makuuhuoneessa niin ja näin", "Luottaisitte, kaikella on oma oikea ajankohtansa", "Kyllä se ihan varmasti kohta tulee, nyt vaan oot stressaamatta", "Meidän tutun tutullekkin kävi niin ja näin kun he ensin sitä ja tätä, ja sitten kun olivat lopettaneet toivomasta omaa vauvaa, niin sitten nainen tuli yllättäen raskaaksi", "Miks te ette adoptoi"... listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Ei ole niinkään tärkeää, mikä se sanamuoto on, vaan se tosiasia, ettei surua ja hätää oteta tosissaan ja ryhdytään ratkaisukeskeiseksi ongelman suhteen. Ongelman alaspainaminen katteettomilla lupauksilla ja yltiöpäisellä toivon buustaamisella on myös yleistä.

Näissä jakamisen hetkissä, itse ainakin, lähtee helposti kantamaan sitä toista. Yrittää auttaa kuuntelijaa ymmärtämään, yrittää selventää asioita hänelle, yrittää selittää samoja asioita itselle ja lopulta yrittää huutaa sisäisesti että kuinka typerää oli ottaa koko aihe esille.
Jäljelle jää ilmaisematon ydintunne, suru, epätoivo, viha, katkeruus ja tilalle tulee mieletön tsemppi ja tunteiden alaspainaminen.

Koen että ilmiö on osin itseään toteuttava oravanpyörä. Lapsettomuudesta kärsivä haluaisi jakaa painolastiaan ja sitä kautta itsekkin olla tunteillensa läsnä, mutta kynnys siihen on suuri, koska ei jaksa kantaa kuuntelijan ymmärtämättömyyttä. Moni vetäytyy ja on lopulta puhumatta, mutta siitä seuraa taas sitä, ettei asiaan opita suhtautumaan ympärillä ja loukkaavat kommentit jatkavat eloaan seuraaville ja seuraaville.

Itse olen vasta kuluneen vuoden sisällä oppinut kohtaamaan omia tunteita lapsettomuuden suhteen. Olen pystynyt olla raivoissani, pystynyt olla surullinen, ja antanut itselleni tilaa tuntea kuinka suuresta asiasta on lopulta kyse. Olen menneisyydessä aivan liikaa peilannut asiaa muiden reaktioihin ja se on saanut minutkin vähättelemään koko lapsettomuuden tuomaa painolastia.

Jos jotain haluaisin muuttaa omassa historiassani lapsettomuuden suhteen, niin se olisi ollut oman tarpeen ilmaiseminen. "Hei, tarvitsen tukea, voitko vain olla siinä ja kuunnella, itkeä, surra kanssani". Moni olisi tehnyt sen tosi mielellään, ja jotkut sen tekikin pyytämättä. Nyt aion sen tehdä itselleni.

Toivoisin ettei lapsettomuutta tarvitsisi salailla, eikä kipua tarvitsisi kantaa yksin. Tai paremmin, että kivun saisi jaettua toisen ihmisen kanssa. Lapsettomuutta ei tarvitse hävetä, eikä lapsettomuus ole yksilön itse aiheuttama, vaan hallitsematon fyysinen este, jota voi verrata fyysiseen sairauteen.

Muistathan että olet lapseton -viikonloppu!

Ensin lapsettomien lauantai ja sitten äitienpäivä. Tänä vuonna viikonloppu vihloo hiukan enemmän kuin aikaisempina tai sitten sitä vaan unohtaa vuosien takaisen kivun voimakkuuden.
Eilen silmiini osui hyvä blogikirjoitus lapsettoman surun kohtaamisesta (lue artikkeli). Olisin halunnut jakaa kirjoituksen Facebookissa ja tukea näin kaikkia lapsettomuudesta kärsiviä, mutta joku minussa esti. En ole valmis vielä tulemaan "kaapista ulos" ja kertomaan julkisesti omalla nimellä lapsettomuuden haavasta. Tuntuu surulliselta. Tuntuu kuin sille ei olisi tilaa tässä yhteiskunnassa.
Voi tietysti olla vain ihan omaa rajoittuneisuuttani.

Tänään käynti Facebookissa opasti minua tulevia vuosia varten toimimaan näin. "Älä mene Faceen äitienpäivä viikonloppuna ja varuiksi sitä seuraavina arkipäivinäkään". Yksinkertaisesti peru koko äitienpäivä. Asetu kuplaan jossa äitienpäivää ei ole ja nauti.
Omalta osaltani voisi näin toimia kun oma äiti mummoineen on poissa ja pakollisesti muistettavia lähisukulaisia ei ole.

Kuullostanko katkeralta, taidan ollakin. Voimat ovat lopussa ja positiivisuus on vain hullulta kuullostava vitsi muiden huulilla.

Olen edelleen sairaslomalla. Neljäs viikko alkaa. Tämä voimattomuuden maailma on minulle jotain uutta. Yhdessä hetkessä aika normaali jaksavainen olo, 15min päästä puolikuollut. Omaa oloaan ei osaa ennustaa, romahtamista, ahdistuskohtausta ja arjesta selviämistä saa pelätä.
Olen miettynyt mikä minut toi tähän kuntoon?

Yksi syy on varmasti ollut hedelmöityshoidot ja niiden ikävät lopputulokset. Toinen merkittävä syy on ollut varmasti oma suorittajaluonteeni, joka menee eteenpäin vaikka mikä olisi. Asioiden yli pystyy ikäänkuin "kävelemään", jos ei pysähdy liikaa tuntemaan ja kuullostelemaan itseään. Ja todella olen myös tehnyt arjessani aivan liikaa pitäen itseni kiireisenä.

Nyt minulla ei ole vaihtoehtoa, huvittavaa kuinka viisas keho todella on. Jaksan tehdä muutamia asioita ja sen jälkeen keräilen taas voimia. En tunne tälläistä puolta itsestäni. Pienikin epämiellyttävä velvollisuuden teko minkä ennen pystyi tekemään noin vain, on nyt mahdoton toteuttaa. Oireet puskevat päälle ja pakottavat minut pysähtymään.

Kun luen ahdistuneisuushäiriöstä tai ihmisten loppuunpalamisesta, tunnistan itseni lähes joka lauseesta. Tässäkö nyt olen? Tähänkö minä lopun, onko tässä todella rajani?
En pysty enää joustamaan, mikä on minulle to-del-la pelottavaa.
Epätoivo, epäonnistuminen ja "huono ihminen" -tunne on on ollut vieraileva tähtenä nyt joka päiväisessä saippuaoopperassa. Tunteiden vuoristorataa, toisteisia kohtauksia, isoja elämän kysymyksiä identiteetti kriiseineen ja vaihtelevine pelkotiloineen.
Yhtäkkiä yllättäen maailmani on toisenlainen, enkä saa vanhaa takaisin vaikka yrittäisinkin. "Kauanko tässä vielä menee" on joka päiväinen kysymykseni.

Lohtuakin on. Ihana mieheni ja ystäväni jotka ovat tukeneet ihan mahdottomasti. On ainutlaatuista kun joku vierellä uskoo tilanteen hyvään ja parantavaan puoleen, silloin kun itsellä on pahimmat kauhuskenaariot siitä, kuinka tämä on vasta alkua.

Luonto on aivan loputtoman syliinsä sulkeva ja kaiken hyväksyvä. Kun luonnon moninaisuus ympäröi... sen tuoksut, värit, äänet ja tunnelmat, tulee useimmiten pieni helpottava rauhan tunne.

Kissaterapiaa ei voi liikaa mainostaa. Onneksi on useampi oma kissa talossa ja mukana matkalla, monien päivien pelastaja, Facebookin Eläinvideokerho, paikassa kuin paikassa.

Solmussa

Katsoin Areenalta tiededokumentin "Tuleva vauvani". Dokumentti kertoi hedelmöityshoidoista ja hoitojen kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Pareja oli useita, ja yllätten kaikissa tarinoissa oli onnellinen loppu. Jopa 44-vuotias raskautui, jonka mahdollisuudet oli 1-2% luokkaa, ja eräs myöskin pari jotka olivat kokeilleet jo Ivf-hoitoa viisi kertaa.

Toiveeni heräsi jälleen. Ja samalla valtava suru. Pieniä nyyttejä rakastavissa syleissä, onnellisia vanhempia kertomassa ettei ole ikinä kokenut niin valtavaa rakkautta.
Huomaan kokevani riittämättömyyden tunnetta. Sellaisia sanattomaksi jääviä tunteiden tuulahduksia, jotka tarkemmin kuullostellen kertovat viestiä, että olisin jotenkin itse luonut puutteillani koko tilanteen. En ole tarpeeksi äidillinen, tarpeeksi sitä, tätä tai lässyn läätä. Loputon tarina.
En usko asioiden merkityksiin, eli syvässä ne itsensä kiusaamis-ajatukset vaan istuu.

Olen sairaslomalla ja tunnistan etten koskaan vielä ole ollut henkisesti yhtä rikki. Fyysisesti omituinen olo ja ahdistuskohtausten voimakkuudet osaavat yllättää.
Surua joka puolella ja värit kaikesta näyttävät harmaantuneen.
Haluaisin antaa itselleni parhaan avun ja nyt kysynkin onko kenelläkään tietoa lapsettomuuteen erikoistuneesta psykoterapeutista, joka olisi hyvä? Tuntuu että kaikki tunteet ovat ihan solmussa keskenään ja haluaisin lähteä aukaisemaan tätä sotkua jostain päästä.

En osaa sanoa jatkammeko hoitoja enää. Ajatukset eivät tule selkeänä mieleen käsiteltäviksi vaan epämääräisinä tunteina.
Tällä kertaa, verrattuna edellisiin,  on sellainen tunne kuin olisi menettänyt jotain todella suurta. Kaipaisi vertaistukea.
Kissaterapia sen joutunee korvata.

Keholle lepoa, aivan!

Taas ei tullut uni ja ahdistus kalvaa rinnassa. Tunne on pakahduttava vailla mitään selkeää merkitystä. Huomaan että kehoni on äärirajoilla. En todellakaan voisi tehdä töitä, kahvin keittäminenkin tuntuu huomattavalta ponnistukselta.

Verikokeet paljasti että arvot hieman koholla ja huonovointisuus näkyy myös fyysisellä tasolla. Onko teillä muilla ollut havaittavia fyysisiä muutoksia hormonihoitojen suhteen? Miten ne on näkynyt? Puhutaan aina, että hormonihoidot ovat rankkoja, mutta millä tavalla fyysisesti? Haluaisin ymmärtää paremmin.

Nyt olisi aika levätä ja ladata akkuja. Tuntuu että silti käyn todella ylikierroksilla, pienet asiat ovat jättiläismäisiä ja selkeä ajattelu ja muisti hämärtynyttä. Miten ihmeessä ladataan akkuja? ... siis aivan perusasioiden äärellä ollaan.

Mitä? Miksi? Miten?

Lyhyesti. Nyt sairaslomalla, ehtien kuullostella ja ihmetellä itseään. On todella kaikkensa antanut olo. Ihan kuin olisi tippunut johonkin tyhjiöön ja miettii mitä tästä oikein jäi käteen?

Olen aina hedelmöityshoitojen aikana tehnyt työni tunnollisesti hoitotuloksista riippumatta. Nyt se ei enää vaan toiminutkaan. Vaikka kuinka haluaisin olla paremmassa ja työkykyisemmässä tilassa, niin en vain ole, enkä saa muutettua sitä mitenkään. Ahdistaa, väsyttää, toimintatehot nollassa.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Haluaisin nopeasti vain asiat jälleen kuntoon, hinnalla millä hyvänsä. Pelottaa että siihen menee paljon aikaa, liian paljon aikaa.
Mietin paljon kaikkia niitä ihmisiä, joihin sairaslomallani vaikutan ja hoen itselleni etten ole korvaamaton. En tiedä kumpi kipu olisi parempi, tunne siitä että töissä tarvitaan juuri minua vai se että sijaiseni korvaa minut liiankin hyvin. Huomaan että on vaikea päästää irti.

Viime päivinä pelkokertoimet ovat nousseet huomattavasti. Pelkään menettäväni yksi kerrallaan asioita. Onkohan ilmiöllä juurensa hoitojen epäonnistumisella? Kokemuksella, että aika lähenee, jossa oman lapsen saamisen toiveet saa lohduttomat hyvästit.

Toivo on enää hiuksen hienoinen.

Ei työkykyinen

Loppuviikosta se tapahtui. Kokemus siitä ettei enää selviytyisi. Oli pakko oli pyytää apua, työt ei hoitunutkaan mutkattomasti. Olen aika järkyttynyt siitä rajasta millä nyt olen. Tällä rajalla ei pystykkään venymään, ei pystykkään enää esittämään reipasta, näyttelemään että kaikki on ihan ok, ei pysty joustamaan edes parin tunnin työmäärällä.
Olo on ollut jo monta viikkoa ahdistunut. Olen yrittänyt rajata elämästäni "turhia" asioita pois, keskittyä itseni hoitamiseen ja itseni kuunteluun. Olen ollut jonkin verran sairaslomalla ja onneksi on myös ollut pakollisia vapaita pääsiäisen kautta. Luulin että ne auttaisi, mutta ei, ei auttanutkaan.
Nyt keho sanoi vahvasti, että en ole työkuntoinen. Tiesin sen järjellä, huomasin sen fyysisestä olotilastani ja siitä ettei yöllä uni enää tullut ja siitä kun abstraktit pelkotilat tulivat ja otti vallan. Silti menin kauhun vallassa töihin, tsemppasin, keskitin kaiken huomioni siihen että vaan "selviäisin".
 Jos vaan selviäisin, en olisi heikko, en näyttäisi haavoittuneisuuttani, minua ei voisi hylätä.

Nyt kaikki on vain liikaa. Tekee mieli pitää asioista tiukkaan kiinni... todella tiukkaan. Pelkään, jos päästän irti, että minut jätetään, huonona työntekijänä,  epäluotettavana henkilönä, liian tarvitsevana ihmisenä.

En tiedä mikä on lapsettomuushoitojen ja niiden lopputuloksen osuus henkisessä tilassani.

Nyt "vihdoin"saan lähdettyä lääkäriin, päästän käsistäni tämän valtavan tunnesekamelskan ja toivon että vapaa pudotuksen laskeutuminen onnistuu.

Asioita ei pysty kontrolloimaan...

Töiden äärellä mieli kaukana

Arki jatkuu ja työt valtaavat jälleen enemmän elämänalasta. Saa tehdä jälleen paljon voimankeräys -hengityksiä että pystyisi olemaan edes vähän paikalla ja läsnä. Tuntuu että kaikki on vaan yhtä suurta näytelmää ja arkitodellisuuden rinnalla on jokin toinen todellisuus. Muistikuvat ja tunteet lipuvat siellä vailla säännönmukaisuuksia. Pienikin asia tässä reaalitodellisuudessa saattaa herättää valtavan määrän epämääräisiä muistoja ja tunnelmia, jotka lipuvat vedessä minun kävellessä kuivalla asfaltilla.

Lapsettomuuden tarina tuntuu tulevan kohti päätöstä. Kaikki muistikuvat kertautuvat minussa ja tunnen olevani isossa luopumisprosessissa. Järkeni sanoo, että onhan vielä yksityisklinikat ja se ja tää ja tuo katsomatta, mutta suru vaan voimistuu.

Tänään minulla oli häivähdyksenomainen kaipuu oman, jo edesmenneen, äitini yhteyteen. Hänen eläessään välimme olivat kylmät ja etäiset. En yleensä osaa kaivata häntä ja lämpimät tunteet äitiä kohtaan tuntuvat aina yllättäviltä.
Jotain paradoksaalista silti siinä on. Oma äiti ja oma äitiys.
Muistan kun äitini yllättäen kuoli, ja tulokset lapsettomuutemme syistä oli klinikalta juuri saatu. Tunsin jotain sanoinkuvaamatonta napanuoraan kietoutumisen tuskaa äitini ja äitiyteni kadotessa samaan aikaan.
Tätäkin kirjoittaessa huomaan katoavani pitkäksi toviksi ikkunasta ulos tuulen keinutukseen, sinne missä sanat loppuvat.

Huomaan että surun keskeltä herää jälleen toive...hiljainen kaunis toive.

Takaisin töiden pariin, taas hurahti aika jossain ihan muualla. Mietin miten muut ihmiset lapsettomuushoitojen ja lapsettomuuden kivun äärellä pystyy normi "arkielämään"? Kauanko teillä menee viikoissa hoidoista selviytymiseen?

Lapsettomat juhlat

Tietoinen päätös jälleen pääsiäisestä ilman lapsia. Saimme ystävältä kutsun kylään, johon ensimmäinen ajatus oli, että hänellä on lapsia. Ei kiitos! Onneksi on myös ystäviä, joilla ei ole lapsia ja heidän kanssaan voi suhteellisen helposti ja mutkattomasti järjestää paripäiväisiä kokoontumisia, juttelun, saunomisen ja lautapelailun äärellä.
Viime vuodet olen selvästi välttänyt lapsiperheiden kanssa ajanviettoa ja aika monet ristiäiset ja sukulaisperheiden lastensynttärit on jäänyt väliin. Jo pelkkä kutsu herättää vihantunteita. Ihan kuin lapset olisivat ainoa asia miksi tulla yhteen. Alkuun ei tietysti tiennytkään tästä mahtavasta kieltäytymisen mahdollisuudesta. Sit vaan meni ja suoritti, ja loppuillan itki katkerana. Nyt onneksi tullut sen verran itsearvostusta, ettei tarvitse mennä enää omien rajojen äärilaidoille ihan vain kohteliaisuus syistä. Jos meitä pariskuntana haluaa nähdä, voi kutsun tehdä jonnekkin neutraaliin lapsettomaan paikkaan ja voi keskittyä aikuisten väliseen kommunikaatioon.

Lapsettomuus on myös aihe mitä on vaikea jakaa sitä kokemattomalle. Harvojen kanssa pystyy sitä todella jakamaan. Hedelmöityshoidot on kanssa asia sitten ihan erikseen. Tosin nyt huomaan, että sen suhteen on tapahtunut muutosta. Kun ensimmäisen kerran olimme lapsettomuusklinikalla vuonna 2007, oli suhtautuminen hoitoihin monilla (mukaanlukien itsellä) vähintääkin epäilyttävää, niissä oli jotain luonnotonta ja pelottavaa. Olimme silloin vielä paljon henkisissä piireissä mukana, missä kohtalo-ohjaava ajattelu oli vallitsevaa, aina asioilla oli joku "tarkoitus" ja luottaminen "tarkoituksen" toteutumiseen oli ikäänkuin jotain suurtakin kilvoittelua.
Tämä on yksi niitä harvoja asioita mitä todella "kadun" elämässäni. Sitä, ettemme lähteneet aikaisemmin hoitoihin ja sitä että oli sellaisen ympäristön vaikutuspiirissä mikä ei tukenut hoitoihin menemistä.
Tästä aiheesta ja esim. yhden "henkisen" gynegologin vastaanottokäynnistä aion kirjoittaa myöhemmin lisää. Se on niin iso aihe voimakkaine tunteineen... arg.

Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia hoitojen aloittamisen yhteydessä? Että ulkopuolinen on kehoittanut odottamaan sitä luonnollista raskautumista, pitänyt hoitoja jonkun "korkeimman vastaisina" tai jopa ihmetellyt itsekkyyttä oman lapsen "väkisin" haluamisessa? "Onhan tuolla orpoja lapsia maailma pullollaan". Parastahan on, kun tälläisen kommentin saa monesti ihmiseltä, jolla on omia lapsia. Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta.

Mielestäni oman lapsen saaminen on niin syvällä meissä oleva biologinen perustarve (useimmilla), että sen ohittaminen jollain järkiperäisella ajatuksella ei vain helposti ole mahdollista. Mielestäni jokainen kuulee itse omat toiveensa parhaiten ja harvoin kukaan tulee pyytäneeksi apua siinä muilta. Joko keho ja oma mieli toivoo tai sitten ei. Hyvin yksinkertaista. Jostain syystä koen, että näitä minussa olevia toiveita lähdetään ruotimaan niissä hetkissä, kun oikeasti kaipaisi tukea ja oman pahan olon jakamista. Pitää alkaa puolustelemaan, miksi haluan tätä ja en tätä. Asia on ehkä ulkopuoliselle myös niin vaikea, että turvaudutaan helposti lapsettomuusaiheen uudelleenjärjestämiseen.


Tukea antaakseen ei tarvitsisi kuin kuunnella ja myötäelää. "Toi on ihan paskaa"- on yksi helpoittavimmista kommenteista mitä olen suruni keskellä saanut. Niin on, ihan paskaa.

On ihanaa, jos saa jakaa aitoa surua edes pienen hetken ystävän kanssa. Kenenkään ei tarvitse järjestää asiaa, kertoa että lapsi vielä tulee aikanaan, alkaa puhumaan adoptiolapsista tai jollain muulla tavoin ottamaan surua pois. Näin nyt on, ja on tärkeää kokea juuri ne tunteet, jotka nyt asian äärellä on. Suuri kiitos tähän loppuun kaikille niille, jotka ovat kuunnelleet ja olleet läsnä kivun äärellä, kenen tahansa lapsettomuudesta kärsivän kanssa. Siitä on todella paljon apua, kun tottumuksesta käsin painaa surua ja muita tunteita alas ja kantaa niitä väsymättömästi mukanaan.

Arki jatkuu

Jotenkin se arki aina vaan tälläisen hoitojakson jälkeen jatkuu, päivä päivältä tempaa mukaansa enemmän.

Huomaan että oma elämä on rakentunut ihanien ihmisien ja asioiden ympärille, tuntuen täydeltä, vaikka unelma omasta lapsesta ei ole toteutunut, eikä ehkä toteudukkaan.
Tänään uskalsin varovasti maistella ajatusta meistä lapsettomana parina. Tunnustelin hetkittäin adoptioon liittyviä mielikuvia, pelkoja ja fantasioita pienestä "vieraasta" lapsesta, ja huomasin tuntevani lämpöä sen kanssa.
Mietin myös ensimmäistä kertaa lahjasoluhoitoa ja sitä voisiko siskoni toimia lahjoittajana. Huomaan ihan pikkuisen innostuvani, jotain leikkisyyttä pyrkii mukaan, vakavan asian hämääjäksi.

Ehkä minun pitkään kannetut toiveet, pikku hiljaa, pala palalta rakoilee, sanoen hyvästejään.
Selkeästi uusia tuulia pyörii aiheen ympärillä, se helpottaa.

Tämän kaiken lopputulos todella jännittää minua, kumpa voisi hypätä tulevaisuuteen ja katsoa tämä yksi ainoa juttu, miten sen käy.
Isoilta tuntuu panokset.

Suon vesillä

Kävely suolla auttoi eilen. Aika vertauskuvallista. Useinhan vaikeat asiat helpottaa, kun niiden kanssa todella on, todella kokee niihin liittyviä tunteita, täyttyy niistä. Ehkä niin kävi eilen, vaelsimme suolla , ja annoimme ajan tavoitella meitä, turhaan.

Kaikki asiat hakee nyt jälleen suhteellisuutta ja omaa järjestystään. Tämäkin on tuttua. Vertaa omia tuntemuksiaan ulkomaailmaan, ja  kokee lapsettomuutta pienenä, suurena, kapeana, jumisena, pahimpana kipuna, varmana matkakumppanina, ikuisena haavana, väliaikaisena tilana, naurettavana oikkuna, luopumisen kannustajana.... kuin en tuntisi lapsettomuutta matkakumppania.

Joskus olen miettinyt, onko lapsesta unelmoiminen kasvanut niin osaksi identiteettiäni, ettei edes  pysty kuvittelemaan mitä elämä olisi jos toivoa ei olisi. Mitä jos pystyisi puhaltamaan toiveet lapsesta tuuleen, sanomaan hyvästi kauniille toteutumattomalle tulevaisuudelle ja jatkamaan eteenpäin.
Ajatus pelottaa ja pelko toiveen menettämisestä on suuri.

Ensimmäistä kertaa koko helkutin pitkän matkan aikana koen, että edessä on kenties ylittämätön fyysinen este. Kehoni ei ehkä enää luo munasoluja, vaikka mitä tekisi. Hallitsematon voi asettaa rajat ja ehkä on pakko hyväksyä tilanne ja surra toteutumattomat haaveet kadoksiin.
En tiedä mitä elämä olisi?
Niin pitkään olen kantanut toivetta, uskoa siitä että tämä pitkä matka kruunataan täyttymyksellä. Niin pitkään odottanut sitä täydellistä ajoitusta.
Osaanko edes puhaltaa tuleen? Pystynkö luopumaan?

Epäkypsiä kaikki

Eilen tuli sitten se soitto klinikalta. En osannut edes odottaa tai pelätä sitä, kun toiveet olivat jo oudosti hävinneet. Kolmesta kerätystä munasolusta kaikki olivat epäkypsiä. Epäkypsiä ja ei siis kypsiä! Lääkäri vaikutti aidosti empaattiselta mutta ei antanut sanoillaan paljon toivoa. Ihmetteli miten niin suurilla annoksilla (menopur 375) tulosta ei syntynyt.
Vaikka tämän kerran odotukset olivatkin mitättömät munasolujen vähyyden vuoksi, oli isku jälleen maton jalkojen alta vetävä. Ensin perinteinen ei tunnu missään reaktio, (jääksi muuttuminen kipeissä tilanteissa onnistuu hyvin) ja lopulta valtava ahdistus ja suru.

Kaikki tunteet menee päällekkäin ja sekaisin. Tuntee pakahduttavaa merkityksettömyyttä, viallisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, katkeruutta, surua, voimattomuutta, lopullisuutta, ja tyhjyyttä.
Vaikka ihan ensimmäisellä hedelmöityshoito kerralla saimme tulokseksi 7 epäkypsää munasolua, oli tämä kerta musertavampi. Edelliskerralla olimme vasta julkisen puolen hedelmäityshoitojen alussa ja etsimme sopivia stimuloijia, nyt samoilla lääkeillä ja annoksilla, millä edellisenä keväänä saimme 10 kypsää munasolua, tuli vain kolme ja kaikki EPÄKYPSIÄ.

Olenko naisena tullut tieni päähän? Eikö munasarjoissani ole enää ollenkaan elämää?
Tunnen itseni kuihtuneeksi ja näivettyneeksi ja totaalisen epäonnistuneeksi.
En suostu uskomaan sitä ettei mitään olisi tehtävissä.
Julkisen puolen hoidot olivat tässä, vain yhteenvetokäynti klinikalle vielä kuukauden päästä edessä.

Mieli on sekava, haluaisin jo selvittää seuraavan askeleen, lahjasoluhoito, yritystä yksityisellä lisää, adoptio? Lääkäri kehoitti rauhoittumaan ja suremaan ja lepäämään tätä hoitokertaa pois. Miten ihmeessä se on mahdollista?
Toki ymmärrrän logiigan, parempi tunteja surua pois kuin paeta tunteitaan kohti seuraavaa. Ei tarvitse eikä kannata päättää nyt mitään. Tosi vaikeaa...

Taas se "armoton" ääni minussa miettii mitä tein väärin.
Muistan kun edellisellä epäkypsien munasolujen tuloshoidolla olin henkisesti todella rikkinäisessä kunnossa. Olin juuri palannut intensiviseltä terapiaviikolta ja kaikki haavat minussa oli suojattomasti auki. Muistan epäilleeni klinikalla hoitojen aloittamista ja viivytin päätöstä vielä pistämispäivään saakka. Suostuin lopulta ja tuloksena oli, että kaikki munasolut olivat epäkypsiä.
Vähän samanlaisissa tuntemuksissa meni tämäkin hoitokerta. Hain sairaslomaa töistä pari viikkoa ennen hoitojen aloittamista. Unettomuus ja uupumuksen tunne painoi sisälläni ja monena päivänä tuntui ettei vaan saanut henkeä. Lähdimme kuitenkin hoitoihin, sillä emme halua viivästyttää entisestään hoitojen etenemistä. Kohdalleni on hoitojen alussa annettu ennuste, että munasolujen tuotto voi olla puolesta vuodesta kiinni, koska AMH arvoni oli 1,0. Siispä myös pelonkin ohjaamana lähdin tähän hoitokertaan kehollisesti väsyneenä, voihan olla että se vaikutti lopputulokseen.
Jälkipuinti on taas tauotonta...

Munasoluja kerätty 3 kpl

Tänään oli munasolujen keräys ja itse toimenpide meni hyvin. Ainoa mitä vähän jännitin oli tippakanyylin laitto. Punktio oli kivuton ja lääkkeet toivat tapansa mukaan nautinnollisen ja rentoutuneen olon.
Klinikan henkilökunta on aina minulle suuri ihmetyksen aihe. Lähes kaikki on tähän asti ollut todella mukavia ja aidosti välittävän oloisia. Usein klinikalla ollessa koskettaa se, että ylipäätänsä olemme saaneet mahdollisuuden lapsettomuuden hoitoon ja se miten ihania hoitokokemuksia on klinikalta saanut. Lapsettomuus ja siihen liittyvä epämiellyttävä vastustus, ikäänkuin hetkeksi kruunaantuu kun saa kokea vahvoja ja aitoja välittämisen kokemuksia, jotka tuntuvat superlahjoilta... Ymmärrättekö mistä puhun?

Okei onhan niitä marginaaliin jääviä kokemuksia myös muutamista hoitohenkilökuntaan kuuluvista törpöistä ja niiden sanomisista, "se on kohta kuule niin, että vaikka tykillä ampuis, niin sun munasarjat ei tuota mitään", tai kun alkionsiirrossa lääkäri hokee minun olevan "tiukka rouva" kun ei saa alkiokatetria kohdunsuusta läpi. Nyt niille voi lähinnä nauraa, silloin ne meni syvälle.

Tänään tuntui ihanalta kun ennen toimenpidettä, hoitaja tuli juttelemaan ja sanoi minulle painottaen että olen tehnyt parhaani ja että enempää en olisi voinut tehdä. Liikutuin... kun hän meni puhumaan seuraavalle pariskunnalle, en kuullut hänen puhuvan samaa. Ihmettelin miten hän osasi sanoa sen minulle, juuri sitä tarvitsevalle.

Odotukset tämän hoitokerran suhteen ovat ihmeellisen kuolleet. Labrassa touhutaan munasolujen hedelmöittämiseksi ja alkioiden viljelemiseksi mutta se tuntuu lähinnä epätodelliselta. Viiden päivän päästä olisi alkionsiirto, jos sinne asti meidän matkamme jatkuu.
Aika jännältä tuntuu ajatus, että jos ei jatku, tämä oli tänään viimeinen käyntimme julkisen puolen klinikalla.
Hassua miten kiintyneeltä suhde klinikkaan tuntuu. Ja kuin se olisi pahinta tässä kaikessa.
Ajatukset kovin väsyneitä. Nyt nukkumaan...

Neljäs kerta toden sanoo

Huomenna edessä munasolujen keräyspunktio, tämä on jo neljäs kerta. Alkuun operaatio hirvitti, nyt lähinnä odotan mukavien lääkkeiden nostattamaa kevyttä tunnelmaa ja sen jälkeistä lepoa. Kuin tämä olisi tutunpikin rutiinitoimenpide. Kuullostaa varmaan oudolta.

Viimeinen julkisen puolen hoitokerta lähenee loppuaan. Odotettavissa on vain muutama munasolu ja toiveet tällä kertaa jo kadonneet, mihin lie. Onko sillä lopulta merkitystä, onko toivoa vai ei? Ei se taida lopputulosta määrätä.

Tämä on ainakin muuttunut minussa hedelmöityshoitoprosessin aikana. En enää lue merkityksiä ja ennusteita joka helkutin asiasta. Ennen saatoin lukea merkityksiä vessan kukkan lakastumisesta, liian luottavaisesta olosta, lasten sädehtivistä katseista, lääkärin kylmästä käytöksestä, ihmisten sanomisista... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nyt uskon enemmän siihen että emme voi tietää ennalta, vaan mieli vain janoaa varmuutta ja lievittää hallitsematonta tapahtumakulkujen jatkuvalla analysoinnilla.

Syyllisyydestä en vieläkään ole päässyt eroon. Jälkipuinti on rankkaa ja tiukka valmentaja-ääni päässäni tietää tarkalleen mikä on huonoksi hedelmöityshoitojen suhteen. Syy kera syyllisyyden on taattua laatua epäonnistuneiden lopputuloksien äärellä.
Tuota valmentajaa en tarvitse ja olen niiiiin valmis jättämään sen ensimmäiselle hylättyjen äänien asemalle. Voisin sinne itse asiassa muitakin ääniä jäädä.

Tällä kertaa syyllisyyden ääni asettuu oman huonon vointini ylle. Pitäisi voida paremmin ja olla jaksavampi, olisi pitänyt pitää itsestä parempaa huolta, tehdä töitä vähemmän, tuntea ahdistuneisuutta vähemmän... plaa plaa plaa.
Kuin kaikki olisi hallittavissa ennakolta.

Tuntuu oikeastaan hyvältä olla ilman toivoa hoitokerran onnistumisen suhteen. Mennä ja "suorittaa" aloitettu toimenpide loppuun.
Loputkin tunteet varmasti tulevat aikanaan, mutta nyt vapaampi olo.
Kateellinen monille luonnollisesti raskautuville, voi olla käymättä tätä tunteiden sekametelisoppaa ja vain "yllättyä" yhtenä kauniina päivänä hauskanpidon jälkimainingeista. (yleistys, tiedän!)

Taidan lopettaa tähän, ennen kuin kyynisvaikutteinen olotilani valtaa koko juuri syntyneen blogin.
Paremmissa tunnelmissa mahdollisesti myöhemmin.