Viimeinen julkisen puolen hoitokerta lähenee loppuaan. Odotettavissa on vain muutama munasolu ja toiveet tällä kertaa jo kadonneet, mihin lie. Onko sillä lopulta merkitystä, onko toivoa vai ei? Ei se taida lopputulosta määrätä.
Tämä on ainakin muuttunut minussa hedelmöityshoitoprosessin aikana. En enää lue merkityksiä ja ennusteita joka helkutin asiasta. Ennen saatoin lukea merkityksiä vessan kukkan lakastumisesta, liian luottavaisesta olosta, lasten sädehtivistä katseista, lääkärin kylmästä käytöksestä, ihmisten sanomisista... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nyt uskon enemmän siihen että emme voi tietää ennalta, vaan mieli vain janoaa varmuutta ja lievittää hallitsematonta tapahtumakulkujen jatkuvalla analysoinnilla.
Syyllisyydestä en vieläkään ole päässyt eroon. Jälkipuinti on rankkaa ja tiukka valmentaja-ääni päässäni tietää tarkalleen mikä on huonoksi hedelmöityshoitojen suhteen. Syy kera syyllisyyden on taattua laatua epäonnistuneiden lopputuloksien äärellä.
Tuota valmentajaa en tarvitse ja olen niiiiin valmis jättämään sen ensimmäiselle hylättyjen äänien asemalle. Voisin sinne itse asiassa muitakin ääniä jäädä.
Tällä kertaa syyllisyyden ääni asettuu oman huonon vointini ylle. Pitäisi voida paremmin ja olla jaksavampi, olisi pitänyt pitää itsestä parempaa huolta, tehdä töitä vähemmän, tuntea ahdistuneisuutta vähemmän... plaa plaa plaa.
Kuin kaikki olisi hallittavissa ennakolta.
Tuntuu oikeastaan hyvältä olla ilman toivoa hoitokerran onnistumisen suhteen. Mennä ja "suorittaa" aloitettu toimenpide loppuun.
Loputkin tunteet varmasti tulevat aikanaan, mutta nyt vapaampi olo.
Kateellinen monille luonnollisesti raskautuville, voi olla käymättä tätä tunteiden sekametelisoppaa ja vain "yllättyä" yhtenä kauniina päivänä hauskanpidon jälkimainingeista. (yleistys, tiedän!)
Taidan lopettaa tähän, ennen kuin kyynisvaikutteinen olotilani valtaa koko juuri syntyneen blogin.
Paremmissa tunnelmissa mahdollisesti myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti