Onko lapsettomuus Tabu?

Onko tahaton lapsettomuus tabu, on kysymys joka on kummitellut mielessäni lähiviikkoina. Missä määrin siitä on hyvä kertoa ystäville, työkavereille, tuttaville? Puhutaanko muista elämään vaikuttavista"painavista" asioista ihan yhtä vähän?

Olen kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, yli 10 vuotta. Matkan varrelle mahtuu paljon erilaisia kokemuksia yrityksestä jakaa lapsettomuuden taakkaa eri yhteyksistä olevien ihmisten kanssa. Hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Jos pitäisi arvella kumpia on enemmän vastaisin jälkimmäisen.
En halua ryhtyä osoittelemaan ketään ja on todella ymmärrettävää kuinka monet vain "yrittävät auttaa", vaikka usein sitten tietämättään lopulta loukkaa. Luultavasti suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kokemusta siitä, kuinka olla tukena lapsettomuudesta kärsivän kanssa. Jos he sen tietäisivät, en epäile, että monet varmasti haluaisivat olla todella apuna ja tukena.

Monille lapsettomille, seuraavat lauseet ovat varmasti tuttuja:

"Hankkikaa koira", "Nyt vaan teette siellä makuuhuoneessa niin ja näin", "Luottaisitte, kaikella on oma oikea ajankohtansa", "Kyllä se ihan varmasti kohta tulee, nyt vaan oot stressaamatta", "Meidän tutun tutullekkin kävi niin ja näin kun he ensin sitä ja tätä, ja sitten kun olivat lopettaneet toivomasta omaa vauvaa, niin sitten nainen tuli yllättäen raskaaksi", "Miks te ette adoptoi"... listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Ei ole niinkään tärkeää, mikä se sanamuoto on, vaan se tosiasia, ettei surua ja hätää oteta tosissaan ja ryhdytään ratkaisukeskeiseksi ongelman suhteen. Ongelman alaspainaminen katteettomilla lupauksilla ja yltiöpäisellä toivon buustaamisella on myös yleistä.

Näissä jakamisen hetkissä, itse ainakin, lähtee helposti kantamaan sitä toista. Yrittää auttaa kuuntelijaa ymmärtämään, yrittää selventää asioita hänelle, yrittää selittää samoja asioita itselle ja lopulta yrittää huutaa sisäisesti että kuinka typerää oli ottaa koko aihe esille.
Jäljelle jää ilmaisematon ydintunne, suru, epätoivo, viha, katkeruus ja tilalle tulee mieletön tsemppi ja tunteiden alaspainaminen.

Koen että ilmiö on osin itseään toteuttava oravanpyörä. Lapsettomuudesta kärsivä haluaisi jakaa painolastiaan ja sitä kautta itsekkin olla tunteillensa läsnä, mutta kynnys siihen on suuri, koska ei jaksa kantaa kuuntelijan ymmärtämättömyyttä. Moni vetäytyy ja on lopulta puhumatta, mutta siitä seuraa taas sitä, ettei asiaan opita suhtautumaan ympärillä ja loukkaavat kommentit jatkavat eloaan seuraaville ja seuraaville.

Itse olen vasta kuluneen vuoden sisällä oppinut kohtaamaan omia tunteita lapsettomuuden suhteen. Olen pystynyt olla raivoissani, pystynyt olla surullinen, ja antanut itselleni tilaa tuntea kuinka suuresta asiasta on lopulta kyse. Olen menneisyydessä aivan liikaa peilannut asiaa muiden reaktioihin ja se on saanut minutkin vähättelemään koko lapsettomuuden tuomaa painolastia.

Jos jotain haluaisin muuttaa omassa historiassani lapsettomuuden suhteen, niin se olisi ollut oman tarpeen ilmaiseminen. "Hei, tarvitsen tukea, voitko vain olla siinä ja kuunnella, itkeä, surra kanssani". Moni olisi tehnyt sen tosi mielellään, ja jotkut sen tekikin pyytämättä. Nyt aion sen tehdä itselleni.

Toivoisin ettei lapsettomuutta tarvitsisi salailla, eikä kipua tarvitsisi kantaa yksin. Tai paremmin, että kivun saisi jaettua toisen ihmisen kanssa. Lapsettomuutta ei tarvitse hävetä, eikä lapsettomuus ole yksilön itse aiheuttama, vaan hallitsematon fyysinen este, jota voi verrata fyysiseen sairauteen.

Muistathan että olet lapseton -viikonloppu!

Ensin lapsettomien lauantai ja sitten äitienpäivä. Tänä vuonna viikonloppu vihloo hiukan enemmän kuin aikaisempina tai sitten sitä vaan unohtaa vuosien takaisen kivun voimakkuuden.
Eilen silmiini osui hyvä blogikirjoitus lapsettoman surun kohtaamisesta (lue artikkeli). Olisin halunnut jakaa kirjoituksen Facebookissa ja tukea näin kaikkia lapsettomuudesta kärsiviä, mutta joku minussa esti. En ole valmis vielä tulemaan "kaapista ulos" ja kertomaan julkisesti omalla nimellä lapsettomuuden haavasta. Tuntuu surulliselta. Tuntuu kuin sille ei olisi tilaa tässä yhteiskunnassa.
Voi tietysti olla vain ihan omaa rajoittuneisuuttani.

Tänään käynti Facebookissa opasti minua tulevia vuosia varten toimimaan näin. "Älä mene Faceen äitienpäivä viikonloppuna ja varuiksi sitä seuraavina arkipäivinäkään". Yksinkertaisesti peru koko äitienpäivä. Asetu kuplaan jossa äitienpäivää ei ole ja nauti.
Omalta osaltani voisi näin toimia kun oma äiti mummoineen on poissa ja pakollisesti muistettavia lähisukulaisia ei ole.

Kuullostanko katkeralta, taidan ollakin. Voimat ovat lopussa ja positiivisuus on vain hullulta kuullostava vitsi muiden huulilla.

Olen edelleen sairaslomalla. Neljäs viikko alkaa. Tämä voimattomuuden maailma on minulle jotain uutta. Yhdessä hetkessä aika normaali jaksavainen olo, 15min päästä puolikuollut. Omaa oloaan ei osaa ennustaa, romahtamista, ahdistuskohtausta ja arjesta selviämistä saa pelätä.
Olen miettynyt mikä minut toi tähän kuntoon?

Yksi syy on varmasti ollut hedelmöityshoidot ja niiden ikävät lopputulokset. Toinen merkittävä syy on ollut varmasti oma suorittajaluonteeni, joka menee eteenpäin vaikka mikä olisi. Asioiden yli pystyy ikäänkuin "kävelemään", jos ei pysähdy liikaa tuntemaan ja kuullostelemaan itseään. Ja todella olen myös tehnyt arjessani aivan liikaa pitäen itseni kiireisenä.

Nyt minulla ei ole vaihtoehtoa, huvittavaa kuinka viisas keho todella on. Jaksan tehdä muutamia asioita ja sen jälkeen keräilen taas voimia. En tunne tälläistä puolta itsestäni. Pienikin epämiellyttävä velvollisuuden teko minkä ennen pystyi tekemään noin vain, on nyt mahdoton toteuttaa. Oireet puskevat päälle ja pakottavat minut pysähtymään.

Kun luen ahdistuneisuushäiriöstä tai ihmisten loppuunpalamisesta, tunnistan itseni lähes joka lauseesta. Tässäkö nyt olen? Tähänkö minä lopun, onko tässä todella rajani?
En pysty enää joustamaan, mikä on minulle to-del-la pelottavaa.
Epätoivo, epäonnistuminen ja "huono ihminen" -tunne on on ollut vieraileva tähtenä nyt joka päiväisessä saippuaoopperassa. Tunteiden vuoristorataa, toisteisia kohtauksia, isoja elämän kysymyksiä identiteetti kriiseineen ja vaihtelevine pelkotiloineen.
Yhtäkkiä yllättäen maailmani on toisenlainen, enkä saa vanhaa takaisin vaikka yrittäisinkin. "Kauanko tässä vielä menee" on joka päiväinen kysymykseni.

Lohtuakin on. Ihana mieheni ja ystäväni jotka ovat tukeneet ihan mahdottomasti. On ainutlaatuista kun joku vierellä uskoo tilanteen hyvään ja parantavaan puoleen, silloin kun itsellä on pahimmat kauhuskenaariot siitä, kuinka tämä on vasta alkua.

Luonto on aivan loputtoman syliinsä sulkeva ja kaiken hyväksyvä. Kun luonnon moninaisuus ympäröi... sen tuoksut, värit, äänet ja tunnelmat, tulee useimmiten pieni helpottava rauhan tunne.

Kissaterapiaa ei voi liikaa mainostaa. Onneksi on useampi oma kissa talossa ja mukana matkalla, monien päivien pelastaja, Facebookin Eläinvideokerho, paikassa kuin paikassa.