Toiveeni heräsi jälleen. Ja samalla valtava suru. Pieniä nyyttejä rakastavissa syleissä, onnellisia vanhempia kertomassa ettei ole ikinä kokenut niin valtavaa rakkautta.
Huomaan kokevani riittämättömyyden tunnetta. Sellaisia sanattomaksi jääviä tunteiden tuulahduksia, jotka tarkemmin kuullostellen kertovat viestiä, että olisin jotenkin itse luonut puutteillani koko tilanteen. En ole tarpeeksi äidillinen, tarpeeksi sitä, tätä tai lässyn läätä. Loputon tarina.
En usko asioiden merkityksiin, eli syvässä ne itsensä kiusaamis-ajatukset vaan istuu.
Olen sairaslomalla ja tunnistan etten koskaan vielä ole ollut henkisesti yhtä rikki. Fyysisesti omituinen olo ja ahdistuskohtausten voimakkuudet osaavat yllättää.
Surua joka puolella ja värit kaikesta näyttävät harmaantuneen.
Haluaisin antaa itselleni parhaan avun ja nyt kysynkin onko kenelläkään tietoa lapsettomuuteen erikoistuneesta psykoterapeutista, joka olisi hyvä? Tuntuu että kaikki tunteet ovat ihan solmussa keskenään ja haluaisin lähteä aukaisemaan tätä sotkua jostain päästä.
En osaa sanoa jatkammeko hoitoja enää. Ajatukset eivät tule selkeänä mieleen käsiteltäviksi vaan epämääräisinä tunteina.
Tällä kertaa, verrattuna edellisiin, on sellainen tunne kuin olisi menettänyt jotain todella suurta. Kaipaisi vertaistukea.
Kissaterapia sen joutunee korvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti